Katsoin juuri elokuvan Yksi lensi yli käen pesän. Olen 24 vuotias ja katsoin kyseisen elokuvan ensimmäistä kertaa. Jos olet vielä vanhempi, eikä elokuva ole sinulle tuttu, suosittelen tutustumista siihen lämpimästi.

Kyseinen elokuva särki sydämeni. Ihmiset elivät häkissä. Elivät häkissä vapaa ehtoisesti! Näen saman tilanteen ympärilläni. Opiskelen hoitoalalla ja olen tehnyt töitä sillä saralla yhteensä kolmisen vuotta. Ihmiset valittavat jatkuvasti että kuinka paha olo heillä on. Ulos päin pidetään kyllä kulisseja yllä mutta kun heihin saa pienenkään kosketuksen, paljastavat he todellisen olonsa. Oudointa on se että suurin osa voisi itse omilla teoillaan muuttaa elämäänsä paremmaksi. Eräs itämainen sananlasku sanookin että "jos et pidä jalan jäljistä kasvoillasi niin miksi et nouse ylös?"

Ollaanko me ihmiset niin hyvin lääkittyjä ja alistettuja ettemme uskalla seisoa omilla jaloillamme?! Tommy Hellsten kertoi Ylen Voimala -ohjelman haastattelussa että kun hän on vuosia kiertänyt puhumassa ihmisille nyky-yhteiskunnan epäkohdista, yksikään ei ole ollut eri mieltä hänen kanssaan. Kuitenkaan yksikään ei tee asioille mitään. Samat ihmiset kuuntelevat luentoja kerta toisensa jälkeen mutta mitään tekoja ei tapahdu.

Al Corelta kysyttiin tämän dokumenttielokuvan tiimoilta että jos olisi mahdollista, alkaisiko hän maansa presidentiksi. Core vastasi "ettei hän ole ollenkaan varma että tahtooko hallita näitä tyhmiä ihmisiä." Ollaanko me niin tyhmiä ettemme tee mitään asioidemme parantamiseksi?! Vai olemmeko me vain pelkureita jotka eivät uskalla kantaa vastuuta omasta itsestämme?

Elokuvassa Yksi lensi yli käen pesän, vain intiaani kasvoi "vuoren kokoiseksi" ja päätti vihdoin valita itse oman kohtalonsa. Meidänkin pitäisi kasvaa vuoriksi ennen kuin on liian myöhäistä...